Kuumottava vierailu Tšernobyliin
Vierailimme tosiaan viime kuun puolella siskoni kanssa Kiovassa, ja luonnollisesti halusimme poiketa samalla kertaa myös Tšernobyliin. En ole koskaan varsinaisesti haaveillut siellä käynnistä mutta kun kerran mahdollisuus tarjoutui, niin siihen oli tartuttava kaksin käsin. Lyhyestä virsi kaunis: reissu oli erittäin hyvä, kannatti lähteä.
Tšernobyliin pääsee monien eri järjestäjien kautta, meille valikoitui Solo East. Pakettiin kuului koko päivän opastettu kierros sulkualueella, kuljetukset pikkubussissa sekä lounas Tšernobylin kaupungissa. Koska turvallisuus kiinnostaa aina niin mainittakoon, että oppaamme kuljetti koko ajan mukana säteilymittaria. Ensimmäisen kerran hän mittasi säteilyarvot Kiovan keskustassa bussin seisoessa vielä paikallaan, jotta saisimme hyvän vertailuarvon. Mainittakoon, että Kiovan keskustan säteily on kuulema huomattavasti alhaisempi kuin vaikkapa Lontoon. Kaikkien reissuun lähtijöiden piti kuitenkin allekirjoittaa pitkä sepostus siitä, että ymmärrämme varmasti mahdolliset terveysriskit matkustaessamme Tšernobylin alueelle, ja että matkanjärjestäjä ei ota vastuuta mahdollisista myöhemmistä terveyshaitoista. Toisaalta kaikki joskus lentokoneella matkustaneet tai röntgenissä olleet ovat saaneet elämänsä aikana jo huomattavasti suuremman määrän säteilyä, kuin päiväretki alueelle toisi. Kutakin ilmoittautunutta oli kuitenkin ohjeistettu etukäteen pukeutumaan pitkähihaiseen ja pitkälahkeiseen asuun sekä umpinaisiin kenkiin, jotta kroppiimme päätyvät säteilevät hiukkaset saataisiin minimoitua. Meitä ohjeistettiin myös olemaan koskematta mihinkään itse säteilyalueella, jossa ei myöskään saanut syödä tai juoda kuin bussin sisällä. Myös istuminen maassa kuului kiellettyihin aktiviteetteihin.
Parin tunnin bussimatkan aikana kuuntelimme vuoroin oppaan kertomuksia ja ohjeita, ja katsoimme pari dokumenttia sekä reaktorin räjähdyksestä että uuden suojakuoren asennuksesta. Alkuperäinen säteilyä estävä kuori oli siis tehty kestämään vain kolmekymmentä vuotta, joten uusi kuori valmistui vuonna 2016. Tämän suojakuoren pitäisi kestää seuraavat 100 vuotta, joten säteilyn ei pitäisi hetkeen päästä leviämään entisestään. Luonnollisesti jo saastunut alue sen sijaan ei tule olemaan säteilyvapaa ihmisen mittapuulla koskaan, joten se on jatkossakin ns. menetettyä aluetta. Reissun aikana en saanut mielestäni pois sitä ajatusta, että ihan jokaisen ydinvoimaa kannattavan kannattaisi vierailla Tšernobylissä. Olen aivan varma, että jossain jokin reaktori tulee vielä posahtamaan, ja siinäpä sitä elintärkeää maata sitten taas hukataan (puhumattakaan ihmishengistä).
Tšernobylin suojavyöhykealue alkaa noin kolmenkymmenen kilometrin päästä itse reaktoria. Vyöhykkeitä on kaksi, ja niiden sisälle pääsee vain portista valvotusti. Uloimmalla portilla jokainen matkalainen sai kaulaansa henkilökohtaisia säteilyarvoja mittaavan pienen laitteen, joka yhdistettiin kunkin passin tietoihin. Portilla oli kaksi matkamuistoja ja pientä syötävää myyvää kojua, joissa soi jostain syystä semmoinen kunnon maailmanlopun musiikki. Viritti kyllä tunnelmaan.
Ulkovyöhykkeen sisäpuolella ensimmäinen varsinainen kohteemme oli Tšernobylin kaupunki, jonka mukaan ydinvoimala aikanaan nimettiin. Kaupungissa on vieläkin työntekijöitä (jotka voivat työskennellä siellä putkeen vain tietyn ajan, ja sitten joutuvat menemään taas vähemmän säteilevälle alueelle) ja esimerkiksi hotelli, jossa yön yli kestävien kierrosten osallistujat majoittuvat. Säteilyarvot kaupungissa olivat suhteellisen normaalit, toki varuiksi olimme koskematta mihinkään ulkona olevaan.
Alueella vilisi runsaasti elämää, ja esimerkiksi kulkukoirat näyttivät hyvinvoivilta. Koin henkilökohtaisena kriisinä sen, ettei niitä saanut silittää. Eräs koira tuli vastaan häntä heiluen löytämänsä sukka suussa, josta tuli heti mieleen kotona odottava oma sukkafetissinen haukkuni. Näimme sulkualueen sisällä myös lauman upeita villihevosia sekä hirven. Kaikkialla raikuva linnunlaulu ja runsas hyönteiskanta kielivät ihmisten poissaolosta ja toivat muutenkin alueelle tosi omintakeisen fiiliksen. Me olimme alueella vierailijoita ja muukalaisia, eivät ne.
Pidimme kaupungissa lounastaukomme hotellilla, ja pöytiin tuotiin valmiit annokset. Olimme ilmoittaneet aiemmin oppaalle, minkä kolmesta tarjolla olevasta vaihtoehdosta halusimme. Ruoka oli ihan perushyvää, ja sen raaka-aineet tuotiin tietysti ei-saastuneelta alueelta.
Oli aika siirtyä 10km sulkualueelle, joka on se varsinainen saastealue. Täällä turvallisuus oli hieman tarkempaa, ja ainakin itse asennoiduin olemaan hiplaamatta jokaista pensasta ja puuta, niinkuin teen kotona...Sulkualueella oli paikkoja, joihin kenelläkään ei edelleenkään ole asiaa. Esimerkiksi punaisena metsänä tunnettu metsikkö on erittäin säteilevä, sillä reaktorin hiukkaslaskeuma laskeutui suurilta osin juuri sinne. Bussimme kulki pienen hetken kyseisen metsikön läpi, jolloin mittari alkoi huutaa oppaan kädessä hoosiannaa.
Ensimmäisenä pysäkkinä oli se monelle tuttu päiväkoti. Täällä opas näytti säteilymittarin arvoja ensin kulkemaltamme asvaltilta, sitten metrin päästä puun juurelta ja kaivon kannelta. Ylivoimaisesti suurimmat säteilyarvot olivat pitkin matkaa aina luonnossa, minkä takia kannattikin pysytellä visusti kulkuväylillä.
Todellisuudessa myös päiväkoti oli myllätty ryöstöretkeilijöiden toimesta, ja myöhemmin paikalle on tuotu lavastusmielessä erilaisia leluja pelkästään dramaattisten kuvien takia. Täällä ei siis kannata uskoa ihan kaikkeen mitä näkee. Mutta en silti olisi halunnut olla täällä esimerkiksi pimeänä ja myrskyisenä syysyönä, sen verran karmiva mesta.
Pidemmittä puheitta, seuraavaksi saavuimme itse pääkallopaikalle eli Tšernobylin räjähtäneen reaktorin luo. Uusi suojakuori näytti todellakin uudelta, ja se oli tehty pienen matkan päässä sekä siirretty maata pitkin paikalleen kahdessa osassa. Vierailumme aikana räjähdyksen vuosipäivä oli jälleen käsillä, ja vuosittain presidentti yhdessä tärkeiden valtionpäämiesten tekee vierailun alueelle. Opas kertoi, että seutukuntaa laitetaan juuri tästä syystä priimakuntoon, ja näimmekin esimerkiksi katukiveysten maalaajia siellä täällä. Omaan kallooni ei millään mahdu, että miksi tuhoaluetta pitää siloitella hienoja herroja silmälläpitäen, jotenkin aivan nurinkurista.
Ydinvoimalavisiitin jälkeen menimme Prypjatin kaupunkiin, joka oli voimalan työntekijöille ja heidän perheilleen pystytetty Neuvostoliiton mallikaupunki. Se oli aikansa mittapuulla moderni kaupunki, josta löytyi niin supermarket, ravintola, urheilumahdollisuuksia kuin puistoja. Elämä Prypjatissa vaikutti olleen onnellista siihen asti, kun pari päivää reaktorionnettomuuden jälkeen asukkaat evakuoitiin sieltä pois. Toki heille väitettiin evakon olevan vain hetkellistä, ja että he pääsisivät palaamaan takaisin koteihinsa. Asukkaat kuitenkin sijoitettiin muualle, ja valtio kustansi uudet asunnot. Olisin voinut maksaa hyvän määrän rahaa siitä, että olisin päässyt turvallisesti käymään näissä pikaisesti tyhjentyneissä Prypjatin asunnoissa ja näkemään, millaista kotielämää täällä on vietetty!
Prypjatissa luonto tunki itseään läpi ihmisrakennelmien. Tuli lohdullinen olo ajatellessa sitä, että kyllä elämä jatkaa kukoistustaan vielä meidänkin jälkeen. Opas näytti pitkin jalan kulkemaamme matkaa vanhoja kuvia näkemistämme maisemista jotta pystyimme vertaamaan, millaista täällä oli kun ihmiset viettivät täällä arkeaan. Kaupunki oli rakennettu väljään, ja rakennusten välissä oli ollut erilaisia aukeita, kukkapenkkejä, puita, puistoja, penkkejä...
Pääsimme oppaan kanssa käymään muutamissa julkisissa rakennuksissa sisällä. Niistä näki, miten vauras ja hyvinvoiva kaupunki oli aikanaan. Esimerkiksi lasiseinäinen palloiluhalli, miten siistiä.
Prypjatin tunnetuin näkymä lienee huvipuisto, joka oli tarkoitus avata vain päiviä ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tosin huvipuisto tuntuu tässä yhteydessä hieman laajalta käsitteeltä ottaen huomioon, että puistossa oli oikeasti vain kolme huvipuistolaitetta. Mutta ehkä tänne oli tarkoitus tulla erilaisia pelikojuja tms.
Kävelimme myös läpi nuoren metsikön, jonka jälkeen opas kertoi meidän kävelleen juuri jalkapallokentän läpi. Siellähän se katsomo lopulta pilkottikin vastassa.
Prypjatista löytyi myös viihtyisän oloinen uimahalli, jossa oli paikoin kauniit kaakelit sekä jälleen korkeat lasiset (tai ennen niissä oli ollut ehjät lasit) seinät.
Tietysti viidenkymmenentuhannen asukkaan kaupunki tarvitsee myös poliisiaseman. Oppaan mukaan rikoksia ei juuri esiintynyt, ilmeisesti neuvostoaikaiset miliisit olivat riittävä pelote. Tai ehkä elämä oli vaan kaikille niin hyvää, ettei rötöksiä tarvinnut tehdä.
Eräs helposti varastettavissa oleva ja pitkällekin nopeassa ajassa kuljetettava asia on tietysti auto. Kuinka Neuvostoliitto varmisti, etteivät sulkualueen sisällä olevat autot joudu pitkäkyntisten mukana saastuttamaan säteilyllään pitkin maata? No tietysti hautaamalla ne maan sisälle. Poliisiaseman takana oli kuitenkin valtion autojen "hautausmaa", jossa oli muutamia kiesejä vielä nähtävillä. Tosin niistäkin oli viety surutta osia.
Yllätyimme siitä, kuinka paljon näimme reissun aikana. Tuntui, että bussi pysähteli tuon tuosta muistomerkeille, patsaille ja rakennuksille. Huonompijalkaisille vain noin kilometrin mittainen kävely Prypjatissa saattoi koitua ongelmaksi, mutta senkin aikana pysähdeltiin jatkuvasti kuvaamaan ja ihastelemaan. Lapsiahan sulkualueelle ei saa tuoda lainkaan, ja hyvästä syystä. Poistuessamme alueelta meidät kaikki skannattiin säteilyn varalta ja myös henkilökohtaiset mittarimme otettiin pois. Tosin en tiedä, olivatko mittaukset enemmän silmänlumetta vai totta. Lähtökohtaisesti minulla oli koko matkan ajan aivan turvallinen olo, vaikka toki vältin koskemasta mihinkään ja pesin kotona kaikki mukana olleet vaatteet, erityisesti kengät. Tulen tuskin koskaan enää käymään näin suljetussa maailmankolkassa, joten tämä oli todella ainutkertainen elämys.
Yleistunnelma säteilyalueella oli todella omituinen, samaan aikaan kiehtova ja kammottava. Harvassa paikassa voi nähdä näin selkeästi sen, miten äkkiä luonto korvaa ihmisen. Vain reilu kolmekymmentä vuotta onnettomuuden jälkeen nuo kaikki ihmisen rakentamat asiat ovat kuitenkin vielä nähtävillä Tšernobylin seutuvilla, ja tilanne on aivan varmasti ihan toinen vaikkapa sadan vuoden päästä, kun reaktorin kuorta aletaan taas uusia. Suosittelen kaikkia kynnellekykeneviä tekemään tämän unohtumattoman reissun Tšernobyliin!
Tšernobyliin pääsee monien eri järjestäjien kautta, meille valikoitui Solo East. Pakettiin kuului koko päivän opastettu kierros sulkualueella, kuljetukset pikkubussissa sekä lounas Tšernobylin kaupungissa. Koska turvallisuus kiinnostaa aina niin mainittakoon, että oppaamme kuljetti koko ajan mukana säteilymittaria. Ensimmäisen kerran hän mittasi säteilyarvot Kiovan keskustassa bussin seisoessa vielä paikallaan, jotta saisimme hyvän vertailuarvon. Mainittakoon, että Kiovan keskustan säteily on kuulema huomattavasti alhaisempi kuin vaikkapa Lontoon. Kaikkien reissuun lähtijöiden piti kuitenkin allekirjoittaa pitkä sepostus siitä, että ymmärrämme varmasti mahdolliset terveysriskit matkustaessamme Tšernobylin alueelle, ja että matkanjärjestäjä ei ota vastuuta mahdollisista myöhemmistä terveyshaitoista. Toisaalta kaikki joskus lentokoneella matkustaneet tai röntgenissä olleet ovat saaneet elämänsä aikana jo huomattavasti suuremman määrän säteilyä, kuin päiväretki alueelle toisi. Kutakin ilmoittautunutta oli kuitenkin ohjeistettu etukäteen pukeutumaan pitkähihaiseen ja pitkälahkeiseen asuun sekä umpinaisiin kenkiin, jotta kroppiimme päätyvät säteilevät hiukkaset saataisiin minimoitua. Meitä ohjeistettiin myös olemaan koskematta mihinkään itse säteilyalueella, jossa ei myöskään saanut syödä tai juoda kuin bussin sisällä. Myös istuminen maassa kuului kiellettyihin aktiviteetteihin.
Parin tunnin bussimatkan aikana kuuntelimme vuoroin oppaan kertomuksia ja ohjeita, ja katsoimme pari dokumenttia sekä reaktorin räjähdyksestä että uuden suojakuoren asennuksesta. Alkuperäinen säteilyä estävä kuori oli siis tehty kestämään vain kolmekymmentä vuotta, joten uusi kuori valmistui vuonna 2016. Tämän suojakuoren pitäisi kestää seuraavat 100 vuotta, joten säteilyn ei pitäisi hetkeen päästä leviämään entisestään. Luonnollisesti jo saastunut alue sen sijaan ei tule olemaan säteilyvapaa ihmisen mittapuulla koskaan, joten se on jatkossakin ns. menetettyä aluetta. Reissun aikana en saanut mielestäni pois sitä ajatusta, että ihan jokaisen ydinvoimaa kannattavan kannattaisi vierailla Tšernobylissä. Olen aivan varma, että jossain jokin reaktori tulee vielä posahtamaan, ja siinäpä sitä elintärkeää maata sitten taas hukataan (puhumattakaan ihmishengistä).
Tšernobylin suojavyöhykealue alkaa noin kolmenkymmenen kilometrin päästä itse reaktoria. Vyöhykkeitä on kaksi, ja niiden sisälle pääsee vain portista valvotusti. Uloimmalla portilla jokainen matkalainen sai kaulaansa henkilökohtaisia säteilyarvoja mittaavan pienen laitteen, joka yhdistettiin kunkin passin tietoihin. Portilla oli kaksi matkamuistoja ja pientä syötävää myyvää kojua, joissa soi jostain syystä semmoinen kunnon maailmanlopun musiikki. Viritti kyllä tunnelmaan.
Ulkovyöhykkeen sisäpuolella ensimmäinen varsinainen kohteemme oli Tšernobylin kaupunki, jonka mukaan ydinvoimala aikanaan nimettiin. Kaupungissa on vieläkin työntekijöitä (jotka voivat työskennellä siellä putkeen vain tietyn ajan, ja sitten joutuvat menemään taas vähemmän säteilevälle alueelle) ja esimerkiksi hotelli, jossa yön yli kestävien kierrosten osallistujat majoittuvat. Säteilyarvot kaupungissa olivat suhteellisen normaalit, toki varuiksi olimme koskematta mihinkään ulkona olevaan.
Leninin patsas kaupungissa on kuulema ainoa Ukrainassa säilynyt patsas kyseisestä kerrasta. Syynä oli se, että se sijaitsi vastapäätä poliisiasemaa.
Tšernobylin kaupungissa pitämämme pysähdyksen aikana meillä oli mahdollisuus kuljeskella hetki sen autioituneissa taloissa. Pian räjähdyksen jälkeen alueelle tuli luvatta onnenonkijoita ryöstöretkille, ja siksi monessa paikassa vallitsi melkoinen romukaaos.
Alueella vilisi runsaasti elämää, ja esimerkiksi kulkukoirat näyttivät hyvinvoivilta. Koin henkilökohtaisena kriisinä sen, ettei niitä saanut silittää. Eräs koira tuli vastaan häntä heiluen löytämänsä sukka suussa, josta tuli heti mieleen kotona odottava oma sukkafetissinen haukkuni. Näimme sulkualueen sisällä myös lauman upeita villihevosia sekä hirven. Kaikkialla raikuva linnunlaulu ja runsas hyönteiskanta kielivät ihmisten poissaolosta ja toivat muutenkin alueelle tosi omintakeisen fiiliksen. Me olimme alueella vierailijoita ja muukalaisia, eivät ne.
Pidimme kaupungissa lounastaukomme hotellilla, ja pöytiin tuotiin valmiit annokset. Olimme ilmoittaneet aiemmin oppaalle, minkä kolmesta tarjolla olevasta vaihtoehdosta halusimme. Ruoka oli ihan perushyvää, ja sen raaka-aineet tuotiin tietysti ei-saastuneelta alueelta.
Oli aika siirtyä 10km sulkualueelle, joka on se varsinainen saastealue. Täällä turvallisuus oli hieman tarkempaa, ja ainakin itse asennoiduin olemaan hiplaamatta jokaista pensasta ja puuta, niinkuin teen kotona...Sulkualueella oli paikkoja, joihin kenelläkään ei edelleenkään ole asiaa. Esimerkiksi punaisena metsänä tunnettu metsikkö on erittäin säteilevä, sillä reaktorin hiukkaslaskeuma laskeutui suurilta osin juuri sinne. Bussimme kulki pienen hetken kyseisen metsikön läpi, jolloin mittari alkoi huutaa oppaan kädessä hoosiannaa.
Ensimmäisenä pysäkkinä oli se monelle tuttu päiväkoti. Täällä opas näytti säteilymittarin arvoja ensin kulkemaltamme asvaltilta, sitten metrin päästä puun juurelta ja kaivon kannelta. Ylivoimaisesti suurimmat säteilyarvot olivat pitkin matkaa aina luonnossa, minkä takia kannattikin pysytellä visusti kulkuväylillä.
Todellisuudessa myös päiväkoti oli myllätty ryöstöretkeilijöiden toimesta, ja myöhemmin paikalle on tuotu lavastusmielessä erilaisia leluja pelkästään dramaattisten kuvien takia. Täällä ei siis kannata uskoa ihan kaikkeen mitä näkee. Mutta en silti olisi halunnut olla täällä esimerkiksi pimeänä ja myrskyisenä syysyönä, sen verran karmiva mesta.
Pidemmittä puheitta, seuraavaksi saavuimme itse pääkallopaikalle eli Tšernobylin räjähtäneen reaktorin luo. Uusi suojakuori näytti todellakin uudelta, ja se oli tehty pienen matkan päässä sekä siirretty maata pitkin paikalleen kahdessa osassa. Vierailumme aikana räjähdyksen vuosipäivä oli jälleen käsillä, ja vuosittain presidentti yhdessä tärkeiden valtionpäämiesten tekee vierailun alueelle. Opas kertoi, että seutukuntaa laitetaan juuri tästä syystä priimakuntoon, ja näimmekin esimerkiksi katukiveysten maalaajia siellä täällä. Omaan kallooni ei millään mahdu, että miksi tuhoaluetta pitää siloitella hienoja herroja silmälläpitäen, jotenkin aivan nurinkurista.
Ydinvoimalavisiitin jälkeen menimme Prypjatin kaupunkiin, joka oli voimalan työntekijöille ja heidän perheilleen pystytetty Neuvostoliiton mallikaupunki. Se oli aikansa mittapuulla moderni kaupunki, josta löytyi niin supermarket, ravintola, urheilumahdollisuuksia kuin puistoja. Elämä Prypjatissa vaikutti olleen onnellista siihen asti, kun pari päivää reaktorionnettomuuden jälkeen asukkaat evakuoitiin sieltä pois. Toki heille väitettiin evakon olevan vain hetkellistä, ja että he pääsisivät palaamaan takaisin koteihinsa. Asukkaat kuitenkin sijoitettiin muualle, ja valtio kustansi uudet asunnot. Olisin voinut maksaa hyvän määrän rahaa siitä, että olisin päässyt turvallisesti käymään näissä pikaisesti tyhjentyneissä Prypjatin asunnoissa ja näkemään, millaista kotielämää täällä on vietetty!
Prypjatissa luonto tunki itseään läpi ihmisrakennelmien. Tuli lohdullinen olo ajatellessa sitä, että kyllä elämä jatkaa kukoistustaan vielä meidänkin jälkeen. Opas näytti pitkin jalan kulkemaamme matkaa vanhoja kuvia näkemistämme maisemista jotta pystyimme vertaamaan, millaista täällä oli kun ihmiset viettivät täällä arkeaan. Kaupunki oli rakennettu väljään, ja rakennusten välissä oli ollut erilaisia aukeita, kukkapenkkejä, puita, puistoja, penkkejä...
 |
| Supermarket |
Pääsimme oppaan kanssa käymään muutamissa julkisissa rakennuksissa sisällä. Niistä näki, miten vauras ja hyvinvoiva kaupunki oli aikanaan. Esimerkiksi lasiseinäinen palloiluhalli, miten siistiä.
Prypjatin tunnetuin näkymä lienee huvipuisto, joka oli tarkoitus avata vain päiviä ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tosin huvipuisto tuntuu tässä yhteydessä hieman laajalta käsitteeltä ottaen huomioon, että puistossa oli oikeasti vain kolme huvipuistolaitetta. Mutta ehkä tänne oli tarkoitus tulla erilaisia pelikojuja tms.
Kävelimme myös läpi nuoren metsikön, jonka jälkeen opas kertoi meidän kävelleen juuri jalkapallokentän läpi. Siellähän se katsomo lopulta pilkottikin vastassa.
 |
| Jalkapallokenttä |
Tietysti viidenkymmenentuhannen asukkaan kaupunki tarvitsee myös poliisiaseman. Oppaan mukaan rikoksia ei juuri esiintynyt, ilmeisesti neuvostoaikaiset miliisit olivat riittävä pelote. Tai ehkä elämä oli vaan kaikille niin hyvää, ettei rötöksiä tarvinnut tehdä.
 |
| Poliisiaseman selli |
Yllätyimme siitä, kuinka paljon näimme reissun aikana. Tuntui, että bussi pysähteli tuon tuosta muistomerkeille, patsaille ja rakennuksille. Huonompijalkaisille vain noin kilometrin mittainen kävely Prypjatissa saattoi koitua ongelmaksi, mutta senkin aikana pysähdeltiin jatkuvasti kuvaamaan ja ihastelemaan. Lapsiahan sulkualueelle ei saa tuoda lainkaan, ja hyvästä syystä. Poistuessamme alueelta meidät kaikki skannattiin säteilyn varalta ja myös henkilökohtaiset mittarimme otettiin pois. Tosin en tiedä, olivatko mittaukset enemmän silmänlumetta vai totta. Lähtökohtaisesti minulla oli koko matkan ajan aivan turvallinen olo, vaikka toki vältin koskemasta mihinkään ja pesin kotona kaikki mukana olleet vaatteet, erityisesti kengät. Tulen tuskin koskaan enää käymään näin suljetussa maailmankolkassa, joten tämä oli todella ainutkertainen elämys.
Yleistunnelma säteilyalueella oli todella omituinen, samaan aikaan kiehtova ja kammottava. Harvassa paikassa voi nähdä näin selkeästi sen, miten äkkiä luonto korvaa ihmisen. Vain reilu kolmekymmentä vuotta onnettomuuden jälkeen nuo kaikki ihmisen rakentamat asiat ovat kuitenkin vielä nähtävillä Tšernobylin seutuvilla, ja tilanne on aivan varmasti ihan toinen vaikkapa sadan vuoden päästä, kun reaktorin kuorta aletaan taas uusia. Suosittelen kaikkia kynnellekykeneviä tekemään tämän unohtumattoman reissun Tšernobyliin!
Kommentit
Lähetä kommentti